Hyvinvoinnin rakentajaksi

 Aluevaaleihin ehdokkaaksi lähteminen ei ollut mitenkään helppo päätös. Eikö hyvinvointialueen päättäjien pitäisi olla sote-alan ammattilaisia? Tarkemman miettimisen jälkeen ymmärsin, että päätöksien taustalle tarvitaan monenlaisia näkökantoja. Ja että onhan minullakin kokemusta: asiakkaana, hetken verran sairaalan työntekijänä, kahden lapsen äitinä, omien ikääntyneiden vanhempieni asioiden hoitajana ja myöskin kasvatusalan ammattilaisena, jolloin olen tehnyt yhteistyötä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa oppilaiden asioissa. Kaikki sujuu hyvin, kun resurssit on kohdennettu oikein ja palvelusta vastaa riittävä määrä ammattiaitoisia työntekijöitä. Saavatko kaikki kuitenkaan palveluja yhdenvertaisesti, vaikka siihen pyritäänkin?

Itse koen, että olen aina saanut apua silloin, kun olen sitä tarvinnut. Olen saanut kasvaa ja elää sellaisessa maassa, jossa on voinut luottaa olemassa oleviin turvaverkkoihin. Kaksosraskauttani seurattiin tiiviisti ja siinä vaiheessa, kun ongelmia ilmeni, pääsin heti sairauslomalle ja lopulta sairaalahoitoon. Koliikkivauvojen kanssa kotiutumisen jälkeen sain ensimmäisiksi viikoiksi apua kotihoidolta. Neuvola oli tukena koko lasten kasvun ajan. Pahasti murtunutta jalkaani leikattiin useampaan otteeseen, ja hyvin se lopulta parani. Pienemmissäkin vaivoissa apu on löytynyt nopeasti ja läheltä - osin siksi, että asuan kaupunkialueella ja osaan apua hakea.

Kuka huolehtii vanhusväestä?

Kun iäkkääksi eläneiden, jo edesmenneiden vanhempien kunto alkoi hiipua, luottamukseni sote-palveluihin horjahteli moneen kertaan. Vanhojen ihmisten kipuja ja sairauksia ei aina otettu tosissaan ja suoranaisia hoitovirheitäkin tapahtui. Päivystyksessä ei esimerkiksi ollut aikaa tutkia kipuilevaa jalkaa, josta seuraavana päivänä löytyi kuolio. Toisella kertaa lääkäri olisi lähettänyt yksin asuneen ja tuskaisen isäni kotiin, jos en olisi ollut mukana hoitoa vaatimassa. Lopulta tuskien syiksi löytyi lonkan murtuma, joka vaati leikkausta. Monien huonojen kokemusten jälkeen joku meistä sisaruksista pyrki lähtemään saattajaksi lääkärireissuille. Vuorovaikutus iäkkään potilaan ja kiireisen lääkärin välillä ei aina toiminut.

Kun vanhempien toimintakyky aleni, tulivat avuksi kotihoito ja kotisairaanhoito sekä ateriapalvelut.  Erilaisia apuvälineitäkin löytyi kotona asumisen arkea helpottamaan. Pääosin palvelu oli hyvää, mutta kiire näkyi työntekijöiden arjessa. Ateriapalvelu toi ruuat, kotihoito laittoi ne esille, mutta ruuat saattoivat löytyä pöydältä koskemattomina, jos syöjää ei ollut saateltu pöydän ääreen syömään. Välillä tuli sairaalajaksoja ja sen jälkeisiä terveyskeskusjaksoja milloin missäkin päin Pohjois-Karjalaa, emmekä me omaiset aina pysyneet siirtojen perässä. Kun kunto entisestään heikkeni, oli vuorossa laitosasuminen. Voi kunpa äitini olisi saanut viettää viimeiset vuotensa kodinomaisemmassa paikassa kuin Siilaisen vuodeosasto! Hoitajat tekivät kyllä parhaansa, mutta muistan edelleenkin osastolla leijuneen vanhan virtsan hajun ja yksityisyyden puutteen. Isän kohdalla olen iloinen, että hän sai Senioritalon yksiössään hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Ruokia lämmitettiin toistuvasti, syötettiin lusikalla pitkin päivää ja soseutettiinkin, kun nieleminen oli vaikeaa. 

Ei voi olla ajattelematta niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään omaisia huolehtimassa asioista ja valvomassa, että hoito ja huolenpito on asianmukaista. Kuulo ja näkö voivat olla heikkoja, alkava muistisairaus muuttaa käytöksen hankalaksi, eivätkä virkakielen koukerotkaan kaikille avaudu. Päihteiden käyttö vaikeuttaa ennestään tilannetta. Monia etuuksia pitää itse osata hakea, tai ne jäävät saamatta. Yhteiskunnan tulee tässä tilanteessa tulla avuksi. Erilaisia keinoja onkin kehitetty, mutta kehittämistyötä on vielä paljon jäljellä. Tarkoituksella apua tuskin keneltäkään evätään, mutta ihmisten on mahdollista jäädä byrokratian rattaisiin tai sen takia, että henkilöstöä on liian vähän.

Omat vanhempani pääsivät nopeasti laitos- ja asumispalveluihin, kun eivät enää kotona pärjänneet. Kaikki eivät näin onnekkaita ole. Palveluasumispaikkoja jonotetaan pahimmillaan sairaalan osastoilla tai terveyskeskuksen vuodeosastoilla. Viikkojen tai

kuukausien aikana kunto ja toimeliaisuus rapistuvat, eivätkä ne vanhalla ihmisellä välttämättä enää palaa ennalleen. Tarvitaan siis riittävästi palveluasumispaikkoja ikääntyvälle Pohjois-Karjalan väestölle. Jotta siteet omaisiin ja tuttuihin eivät katkeaisi, näitä paikkoja tarvitaan eri puolille Pohjois-Karjalaa. 

Lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut kuntoon!

Koulun arjessa lapsilla ja nuorilla on parhaassa tilanteessa apunaan kouluterveydenhoitajia, hyvinvointipedagogeja, koulukuraattoreita ja koulupsykologeja silloin, kun elämä takkuaa kotona, koulussa tai kaveriasioissa. Käytännössä kaikissa kunnissa tilanne ei ole näin hyvä. Varsinkin koulupsykologeista on puutetta, mikä näkyy esimerkiksi pitkinä jonoina oppimiskartoituksiin. Kuraattoreiden vastaanotoillekin voi olla vaikea päästä. Korona on tuonut myös haasteita myös kouluterveydenhoitajalle pääsemiseen.

 Oppilaan haastavan käyttäytymisen taustalla voi olla tarkkaavaisuuden ja mielenterveyden pulmia, jotka vaativat tarkempaa tutkimusta ja hoitoa, vaikeammissa mielenterveyden häiriöissä (esimerkiksi masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö) jopa osastohoitoa ja sairaalakoulujaksoa. Hoitojonossa ongelmat eivät parane vaan ennemminkin kasaantuvat ja syvenevät. Esimerkiksi hoitamaton vaikeampi ADHD näkyy paitsi käyttäytymisen pulmina niin myös koulumenestyksessä. Pitkässä juoksussa se myös altistaa monia nuoria päihteiden käyttöön. 

On tärkeää, että lapsi ja nuori saa oikeanlaista hoitoa oikeaan aikaan. Jollekin riittää jutteluapu ja varhainen tuki, mutta joku toinen tarvitseen paljon raskaampaa tukea ja apua, jotta pystyisi kasvamaan itsenäiseksi ja itsensä elättäväksi kansalaiseksi. Resurssien pitää olla kunnossa, jotta lapset pääsevät psykologille ja psykiatrille, kun tällaista apua tarvitsevat. Osastopaikkoja pitää olla riittävästi ja osastojaksojen tarpeeksi pitkiä, jotta hoito ja kuntoutuminen onnistuvat.